ARTIKKELIT:

Sarjainfon päätoimittajana, Rumban ja Suen toimittajana ja useiden eri lehtien avustajana olen kirjoittanut paljon ja eri aiheista. Esimerkiksi vuonna 2007 seuraavan kirjoituksen theremin-soittimen ja sen keksijän historiasta:

Lev Sergejevits Termen - tiedemies, vakooja, seikkailija, sankari

Kävin ostamassa äidilleni thereminin. "Ahaa", te sanotte, "sen soittimen joka ujeltaa Beach Boysin Good Vibrations -biisissä". Oikein sikäli, että siltä se kuulostaa; väärin sikäli, että Beach Boys ei halunnut thereminiä joka on paitsi vaativa soitin, myös melkoisen hankala livekäytössä, vaan tyytyi toisen viime vuosisadan alun synteettisen soittimen, Ondes Martinot'n, kaltaiseen ribbon-kontrolleriin. Ollakseen laite, josta kaikki nykyajan syntesoijat periytyvät, on alkuperäinen theremin edelleen tuntematon ja salaperäinen laite, josta kerrotaan paljon mutta oikeaa totuutta ei tiedä juuri kukaan. Niinpä tämäkin tarina on varmasti osin legendaa.

Todennäköisesti kaikki alkoi kuitenkin vallankumouksen aalloissa heittelehtivällä Venäjällä vuonna 1917. Nuori Lev Sergejevits Termen opiskeli Teknisessä Instituutissa, ja mitatessaan paineistetun kaasun tiheyttä, huomasi mittalaitteiston reagoivan käsiensä liikkeisiin. Hän kytki kuulokkeet mittalaitteisiin, ja hämmästyi havaitessaan pienimpienkin liikkeidensä muuttuvan säveliksi.

Termen, joka harrasti sellonsoittoa, näki mielikuvituksessaan, kuinka kapellimestarin liikkeet ilmassa muuttuisivat puhtaaksi ääneksi ilman orkesterilaisten vajavuutta, ihmiskäden koskematta. Jotta soitin olisi herkkä, sen pitäisi lähettää mittasignaaliaan hyvin korkealla taajuudella, ja kuulotaajuuksille värähtely laskisi, kun syntyvän äänen taajuus määriteltäisiin kahden antennin signaalien erotuksesta.

Vuonna 1918 nuori Neuvostoliitto näki ensimmäisen thereminin, tai Ætherphonen, kuten hän silloin sitä kutsui. Vuonna 1921 Lev Sergejevits haki laitteelleen patentin, ja jo vuonna 1922 soitin herätti kummastusta Moskovassa pidetyssä Tieteen Saavutusten Näyttelyssä, missä sen näki myös toveri Lenin.

Vladimir Iljits Lenin kiinnostui uudesta keksinnöstä kovasti, olihan se irtiotto lännen homeisesta musiikkikäsityksestä ja muinaisten porvarissoitinten palvonnasta, todellinen uusi työväensoitin. Mitä sitten, vaikka Ætherphone olisi lähes mahdoton alistaa normaaliin sävel- ja sointuajateluun? Se oli merkki siitä, että Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton tiedemiehet todella uudistivat maailmaa eivätkä kumartaneet taantumuksen tapoja. Ja eikö sen äänessä ollutkin jotain hyvin inhimillistä?

Maan ääriin

Leninin käskystä Termen pakkasi laukkunsa, ja lähti matkalle, viemään uuden musiikin sanomaa kyliin ja kaupunkeihin. Vuoteen 1927 mennessä tämä kiertue oli laajentunut jo rappeutuneisiin länsimaihin kattaen niin Frankfurtin, Berliinin kuin Lontoon. Pariisin Oopperassa Leon Thereminin, kuten Termen itseään nyt kutsui, teatraalinen soitto yhdistettynä soittimen hyytävään ulvontaan ja ihmismäiseen vaikerrukseen aiheutti kaaoksen, jota rauhoittamaan oli kutsuttava poliisi.

Sillä välin Neuvostoliitossa määrättiin, että thereminvox (kuten sitä siellä edelleenkin kutsutaan) olisi uusi kansallissoitin. Joka kouluun, nuorisokerhoon, kunnantaloon ja juhlasaliin olisi saatava oma theremin. Tehtaat alkoivat rakentaa thereminejä ja epätoivoiset muusikot itkeä karvaita kyyneleitä yrittäessään loihtia antennilaatikosta tuttuja säveliä lauluiltojen säestykseksi. Säveltäjä A. F. Pashtsenko sävelsi thereminvoxille teoksen "sinfoninen arvoitus", jonka Leningradin Filharmoninen Orkesteri esitti ensimmäistä kertaa toukokuussa 1924.

Pariisista matka jatkui Yhdysvaltoihin, ja Theremin kohtasi Clara Rockmoren, tai Reisenbergin, kuten tämä silloin vielä tunnettiin. Clara Reisenberg oli kuuluisa venäläinen viulisti, "ihmelapsi" joka oli poikkeusluvalla hyväksytty Pietarin Keisarilliseen Konservatorioon opiskelemaan jo viisivuotiaana. Täydellisen sävelkorvan omaava Reisenberg oli professori Leopold Auerin parhaita oppilaita, ja sai, edelleen aivan poikkeuksellisesti, yhdeksänvuotiaana ensi kertaa lähteä ulkomaille konsertoimaan sisarensa Nadjan, konserttipianistin, kanssa. Konserttikiertueet kohtasivat Amerikkaan saavuttaessa, noin vuonna 1927.

Reisenberg-Rockmorella oli hyvä syy innostua thereminvoxista. Hänen vasempaan käteensä oli alkanut tulla nivelreuman oireita, ja sormet alkoivat jäykistyä. Tämä uusi soitin, joka ei vaatinut kosketusta, oli kuin taivaan lahja, ja Clara otti sen todella vakavasti. Yhteistyö Thereminin kanssa jatkui vuosia, ja lopputuloksena oli toisaalta entistä musikaalisempi ja helpommin soitettava instrumentti, toisaalta uuden soittimen virtuoosi jonka soittoa kelpasi kuunnella. Claran käsissä theremin soi ensi kertaa sillä tavoin kuin sen keksijä alunperin oli halunnut.

Kultamaassa

Varmaa tietoa Leon Thereminin vaiheista Amerikassa ei ole, ja jopa hänen omat kertomuksensa tapahtumien kulusta ovat ristiriitaisia. Ensimmäisessä kutsuvieraskonsertissa oli kuitenkin läsnä koko New Yorkin kerma; Edsel Ford, Rahmaninov ja Toscanini muiden muassa. Todennäköisesti Thereminin käskettiin loikata ja ryhtyä vakoilemaan uusia ystäviään samalla kun hän kauppasi näille keksintöjään, sen sijaan yökerhotanssijattaren kanssa avioituminen oli melko varmasti hänen oma ideansa.

Theremin perusti laboratorionsa New Yorkiin ja aloitti velkaantumisen. RCA lisensoi thereminin patentin syyskuussa 1929, mutta kaupallista menestystä soittimesta ei silloin - kuten ei koskaan muulloinkaan - tullut. Neuvostoliitossa Termen julistettiin epähenkilöksi ja tuomittiin poissaolevana pakkotyöhön, mikä oli looginen seuraus loikkauksesta, olipa se masinoitu tai ei. Neuvostomaan theremin-ohjelma myös lakkautettiin, ja jo valmistuneet ja sijoitetut thereminit tuhottiin.

Vaikka Thereminillä oli useita oppilaita, ei opetustoiminnasta ollut lisäämään thereminien myyntiä. Opittuaan muutaman yksinkertaisen melodian oppilaat saivat havaita, että perinteisen tutun musiikin esittäminen thereminillä vaati poikkeuksellista lahjakkuutta. Myöskään Thereminin uudet keksinöt kuten terpsitone, antenneilla varustettu koroke, jonka tarkoitus oli muuttaa tanssijoiden liikkeet musiikiksi, eivät ottaneet tulta.

Vietettyään Yhdysvalloissa noin kymmenen vuotta ja epäonnistuttuaan kerta kerran jälkeen niin oskillaattorinsa kuin kehittelemensä pyörivien stroboskooppikiekkojen sovellusten markkinoinnissa, Theremin päätti palata kotiin Neuvostoliittoon, erään kertomansa mukaan äkillisessä patriotismin puuskassa auttaakseen isänmaata lähestyvän Suuren Isänmaallisen Sodan ponnistuksissa. Mahdollisesti päätöstä avittivat synkeäkasvoiset KGB-miehet jotka tulivat hakemaan epäonnistunutta vakoilijaa tuomiolle, kuka tietää? Joka tapauksessa New Yorkin valot saivat vaihtua Siperian aroihin, ja seuraavat kaksi vuotta Termen kuokki suota jossain päin Gulagia, pahamaineista vankileirien saaristoa.

Murhaava työleiri sai vaihtua kultaiseen häkkiin, kun Termenille järjestettiin oma tutkimusyksikkö, kuten niin monelle vangitulle tiedemiehelle siihen aikaan tapahtui. Ja Termenhän keksi. Hän suunnitteli liikkeentunnistukseen perustuvan automaattiovi- ja hälytysjärjestelmän, ja alkavan Kylmän Sodan tarpeisiin kehittelemästään radio-vakoilumikrofonista hän sai ensimmäisen luokan Stalinin Palkinnon vuonna 1947. Vanhoilla päivillään Termen palasi tutkijaksi Moskovan Yliopistoon.

Samaan aikaan Hollywoodissa

Unkarilaissyntyinen elokuvasäveltäjä Miklós Rósza oli ensimmäinen, joka keksi käyttää thereminiä ääniraitana psykoosin ja muiden mielenhäiriötilojen kuvaamiseen. Hän kutsui Clara Rockmoren soittamaan Hitchcockin elokuvan "Noiduttu" (Spellbound) soundtrackille, mutta Rockmore kieltäytyi konserttikiertueeseen vedoten. Lopettaessaan uransa thereminin parissa 1950-luvulla Rockmore ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, kuinka thereministä oli tullut halpahintainen elokuvaefekti.

Ja niin olikin: 1940 ja 50 -lukujen science fiction- ja kauhuelokuvien ohjaajat eivät saaneet kyllikseen thereminin ulinasta, ja tohtori Samuel Hoffman, siviilissä hollywoodilainen pediatri, ahkeroi studioissa theremineineen yö yön perään. Käytännöllisesti kaikki ajan elokuvien theremin-kohtaukset ovat hänen soittamiaan, Kierreportaista Kymmeneen Käskyyn, unohtumattomasta It Came From Outer Spacesta karmeimpaan Billy The Kid vs. Draculaan.

Niin tai näin, tohtori Hoffman teki thereministä tunnetumman kuin yksikään soittimeen vakavasti suhtautuneista muusikoista, ja 1950-luvun loppuun mennessä sen ääni oli kaikille tuttu. Ja kuten Hoffmanin "viihteen" ja Rockmoren "taiteen" välillä, säilyy alkuperäinen soitin edelleen ristiriitaisena ja haastavana: toisaalta helposti hyvän kuuloisena, mutta lähes mahdottomana hallita täydellisesti, toisaalta laadukkaana mutta usein päälleliimattuna efektinä.

Tai ehkä thereminin aika onkin vasta nyt? Ensi kertaa sitten laitteen synnyn niitä on saatavissa usealtakin eri valmistajalta kohtuulliseen hintaan, tai vieläkin edullisemmin rakennussarjoina. Internet on mahdollistanut eri maiden harvojen theremin-entusiastien jatkuvan yhteydenpidon. Thereminiä integroidaan populaarimusiikkiin nykyään enemmän kuin koskaan ennen, tosin edelleen vaihtelevin tuloksin (aavemainen ulvahtelu joka on kotonaan Pixiesin, Sonic Youthin tai Smashing Pumpkinsin äänimaisemassa saattaa tökkiä pahasti Elvis Costellon musiikissa). Ja onhan itse musiikkikin laajentunut ratkaisevasti käsitteenä.

Varmaa on vain se, että thereminin käyttö vaatii jonkinasteisen vallankumouksen ajattelussa. Kuten vallankumouksen melskeissä syntyneelle soittimelle sopiikin.

Lähteet:
Clara Rockmore & Robert Moog: The Art of the Theremin
Dorit Chrysler, haastattelu
Charles Richard Lester: A Brief History of the Theremin
Vickie Mapes' Theremin Page