Täydellisen soundin metsästys
(Ote artikkelisarjasta joka on alunperin julkaistu GuitarFan-lehdessä)

Osa 1: We've got a fuzzbox and we're gonna use it

Muistan kun olin pieni poika ja kaverin isoveli laittoi levylautaselle Jimi Hendrixin Are you Experienced -levyn. Kaikki teoriat ja odotukset siitä, mitä kitaransoitto voi olla, katosivat sen sileän tien. Tämä oli uusi soitin, seksikäs kuin tulenliekki, villi kuin pyörivä dervissi, todellinen tuomiopäivän pasuuna jolla kelpasi kolkutella taantumuksen muureja kumoon. Siihen asti sähkökitara oli ollut nöyrä osa lapsuuteni Nuorten Sävellahjojen ja Radion Toivekonserttien iskelmäpulttia, ja soinut Heikki Laurilan sormissa parhaimmillankin vain kuin metallinen käärme jota vedetään hännästä; tämä uusi särökkäämpi kitara oli röyhkeä prinssi, joka lauloi kuin feenix-lintu tuhkasta noustessaan.

Olin myyty. Olin eksynyt pimeään risteykseen ja musta mies oli virittänyt kitarani, soittaa en vain sillä osannut. Ja siinä missä minun olisi pitänyt tapailla House of the Rising Sunia ja Nuoruus-tangoa oppiakseni soittamaan, minä kierrätin kitaraa vahvistinta vasten ja rakensin yhä uusia takaisinkytkennän asteita putkiradioiden ja säröjen väliin, kytkin signaalitielle kaiken mikä saattoi muokata soundia: mono-kasettimankat ja koulussa Tekniikan Maailman ohjeilla tehdyt fuzzit. Mutta rakkain minulle oli Soitin Mirschiltä ostamani Ibanez Standard Fuzz.

Historiaa

Ensimmäinen fuzz-soundi kuultiin listoilla 29. joulukuuta 1962, kun Venturesin hitti 2000 Pound Bee toi Mosrite FuzzRiten soittajien tietoisuuteen. Fuzzin muiden säröjen käyttämän diodileikkauksen asemesta kahdella tai useammalla transistorilla toteutettu särö on omintakeisempi kuin muissa säröissä, ja riittää muuttamaan normaalin siniaallon harja- eli kanttiaalloksi. Pian markkinoille tuli enemmänkin sarjatuotantofuzzeja, kuten 3 voltin käyttöjännitteellä toimiva Gibson Maestro Fuzztone FZ-1 jota kuullaan mm. Rolling Stonesin (I Can't Get No) Satisfactionilla, Dallas Arbiterin FuzzFace, Maestro Fuzz-Tone, Electro-Harmonixin Big Muff Pi ja Vox ToneBender. Fuzzin kulta-ajan voi arvioida alkaneen vuodesta 1965. Eräs fuzzin ostoon eniten innoittaneita hittejä, Kinksin You Really Got Me ei rankkoine säröineen kuitenkaan ole fuzz-soundi, vaan Dave Davies vuoleskeli pienen vahvistimen kartion partaterällä suikaleiksi, ja mikitti sen sitten Vox AC30-vahvistimeensa.

Fuzz korostaa sävelen kerrannaisia, yhtä lailla harmonisia kuin epäharmonisiakin, minkä seurauksena laajemmat soinnut puuroutuvat helposti. Yleispätevää säröä hakevien on turha hakea rosoaan fuzzista, samoin soittotyyli täytyy sovittaa fuzzin ehdoille. Toisaalta, fuzz tuo voimasointuihinkin uutta leveyttä.

Varhaisimmat fuzzit toimivat kaikki germaniumtransistoreilla, mikä osaltaan loi juuri "sen" soundin. Germaniumtransistoreissa on kuitenkin muutamia ongelmia: ne ovat herkkiä lämmönvaihtelulle ja auringonpaiste tai kuumat lavavalot muuttavat sointia, niiden kestävyys on huonompi ja käytös usein sattumanvaraista, eikä germanium-fuzz siedä sitä että se sijoitetaan toisen pedaalin perään vaan se vaatii aina korkeaimpedanssisen, bufferoimattoman signaalin. Se siis pitää kytkeä suoraan passiivisilla mikrofoneilla varustetun kitaran perään, tai luvassa on odotettua heikompi ja voimattomampi soundi.

1960-luvun lopulle tultaessa alettiin siirtyä silikonitransistoreihin, joilla ei vastaavia ongelmia esiinny. Soundin takia germanium-fuzzeja kuitenkin valmistetaan edelleen, samoin fuzzeja joissa on sekä silikoni- että germaniumtransistoreja.

Uudempana ratkaisuna niille joiden setuppi ei perinteistä fuzzia salli, on tässäkin otannassa muutama pedaali jotka eivät oikeastaan ole fuzzeja, ovatpahan vain fuzzin kuuloisia mallinnuksia. Varsin fiksua, ottaen huomioon, että meillä on jo parikin sukupolvea soittajia, joiden ihannekamoihin ei perinnefuzz kiinnity.

Klassikkofuzzeista puhuttaessa kannattaa muistaa, että monet varhaisista fuzzeista perustuivat samoihin kytkentöihin, olivat siis käytännöllisesti katsoen samoja laitteita - mutta kaikki kuulostivat silti erilaisilta. Laadunvalvonta oli valmistajasta riippumatta mitä oli, ja jos oli mahdollisuus kokeilla vaikkapa viittä täsmälleen samannäköistä Dallas Arbiter FuzzFacea, saattoi hyvinkin kuvitella kokeilevansa viittä aivan eri laitetta. Lisäksi pedaaleja modifioitiin koko ajan, ja vaikkapa Roger Mayerin eri laitteet saattoivat perustua samaan pohjaan, josta vain vaihdettiin kaikki osat yksi kerrallaan.

Roger Mayerin Classic Fuzz ja Dunlop FuzzFace tosin kärsivät edelleen samoista ongelmista kuin ennenkin, mutta yleinen tietämys transistorien sovittamisesta toisiinsa on parantunut huomattavasti. Sopivan vintage-fuzzin valitseminen on siis nykyään vähemmän arpapeliä kuin 1960-luvulla.

Soundiltaan ainutlaatuisena fuzz on pitänyt pintansa, ja erilaisia fuzzeja kuunnellessa löytää sukulaisuuden vaivatta. Tämän artikkelin olennainen osa olikin, että kokosin teille, rakkaat lukijat, pöydällisen fuzzeja ihmeteltäväksi.

Vahvistimena on Fender Princeton Reverb (Pullboost), kitarana Gibson Les Paul Deluxe Goldtop vuodelta 1975, piuhana Fender Vintage Voltage ja mikitys on ns off-axis kartiosta, vasemmassa korvassa Shure SM57 ja oikeassa Sennheiser MD421. Koska fuzz on herkkä jännitteenvaihtelulle, käytetään kaikissa polkimissa samaa paristoa. Joka näytteen alussa on hetki kitaraa ilman fuzzia, sen jälkeen fuzz polkaistaan päälle ja sitä ruuvaillaan soiton aikana eri säätöihin...